lauantai 26. marraskuuta 2016

Antiikkinäyttelyssä kärpäsetkin ovat hopeaa

Venäläistyyliset kalvosinnapit herättävät huomiota juhlissa kuin juhlissa. Hintapyyntö oli 3000 euroa.
Antiikkiliike Galerie Donnerin syysnäyttelyn avajaisia vietettiin viikonloppuna Helsingin Merikadulla. Tarjolla on 1700-luvun arvotaiteen lisäksi uutuuksia.

Kun lauantaina sinne sisään astuin, kiinnittyi huomioni heti pulleiden antiikkilipastojen päälle laskeutuneisiin jättihyönteisiin. Hopeasta ja lasista taidokkaasti valmistetut kärpäset, koppakuoriaiset ja muurahaiset hohtivat jalopuuta vasten jäätävän ihanasti.

Hopeiset taideteokset on tehnyt hopeaseppä Ru Runeberg, joka näkee yhtäläisyyksiä hyönteisten ja ihmisten välillä: niidenkin joukossa on niin työmuurahaisia kuin sivustakatsojia. Runebergin hyönteiset ovat ajan myötä alkaneet saada inhmillisiä piirteitä, kuten silmäripsiä ja pusuhuulia. Yksi sudenkorento on ottamassa itsestään kuvaa selfiekepin kanssa.

Esineet ovat hauska lisä juhlakattauksessa, koska niillä on myös käyttötarkoitus. Suuri tsetsekärpänen on öljykannu ja pillerinpyörittäjä suola-sokerikko. Sudenkorennosta voi ripotella uunijuurestensa päälle pippuria.


Tsetsekärpäsen kärsästä voi valuttaa öljyä salaatille.

Ru Runeberg tekee hopeatöitä ateljeessaan Vaasassa.

Sudenkorento ottaa itsestään kuvaa selfiekepin avulla.

Syysnäyttelyn ylpeys on Alexander Roslinin maalaama muotokuva verotarkastaja Adrien Jacques Puissantista. Se oli vuoden 1781 Pariisin salongissa esillä neljän muun Roslinin muotokuvan kanssa. Vuosittain tai joka toinen vuosi järjestetty Pariisin salonki oli aikanaan maailman tärkein taidetapahtuma.

Verotarkastajan väsyneistä silmistä voi jo huomata hänen 80 vuoden ikänsä. Ylellinen samettitakki ja kultanapit kertovat varallisuudesta.

Roslinin muotokuvan edustalla on tukholmalainen kirjoituslipasto noin vuodelta 1770 ja Meissenin kirjoitustarpeisto 1800-luvun alusta.

Galerie Donner jatkaa yhteistyötä tukholmalaisten Kurt Ribbhagenin ja Claes Moserin liikkeiden kanssa.

Ribbhagenin koruvalikoimasta löytyi tällä kertaa varsin näyttävät kalvosinnapit. Niiden punaisen emaljin ja ruusuhiottujen timanttien yhdistelmä huokuu keisarillista tyyliä, joka sopisi mainiosti itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle.

Galerie Donnerin syysnäyttely on avoinna sunnuntaihin 4.12.2016 asti.



Sellotaiteilija Martti Rousi (vas.) keskusteli Galerie Donnerin omistajan Arthur Aminoffin kanssa.



perjantai 18. marraskuuta 2016

Maanjäristys iski Ylen esittelemän viinitilan naapuriin


Voimakas maanjäristys ravisutti Uutta-Seelantia maanantaina. Tähän mennessä on vahvistettu kahden ihmisen kuolleen ja ainakin 20 loukkaantuneen.

Huolestuin, kun kuulin että järistyksen keskus sijaitsi eteläsaarella lähellä Hanmer Springsiä, vain puolen tunnin ajomatkan päässä Antill Estaten viinitilasta, jossa vuosi sitten vierailin aputyöläisenä. Viininviljelijä Julian Young oli silloin haastateltavana Ylen Hienostelua-ohjelmassa.

Mutta ei hätää. Viinitilan isäntäpari lähettää Herrasmiehen päiväkirjan lukijoille parhaat terveisensä. He ovat hyvissä voimissa, eikä maanjäristys ihme kyllä aiheuttanut lainkaan vahinkoja.

"Olin Christchurchissa hoitamassa äitiäni, ja vaikka todella huomasimme järistyksen, se ei ollut niin paha siellä. Julian oli tilalla ja sanoi että se oli pahin mitä hän on koskaan kokenut. Mutta siitä huolimatta vahinkoja ei tullut. Meillä oli siis onnea", tilan emäntä Janice Antill sanoo.

Julian Young ja Janice Antill selvisivät maanjäristyksestä.
Järistyksen keskuksesta johtaa siirroksia pohjoissaarella sijaitsevaan pääkaupunkin Wellingtoniin, jossa vahingot ovat paljon suurempia. Kolme rakennusta on julistettu turvattomiksi ja 16 on tarkkailulistalla.

Suuria jälkijäristyksiä pelätään. On 95 prosentin todennäköisyys, että se tulee olemaan 5-5,9 magnitudin suuruinen.

Vuosi on tarjonnut Julianille ja Janicelle myös ilonaiheen. "Meillä oli hyvä viinisato", he kirjoittavat.



perjantai 11. marraskuuta 2016

Viekää isä museoon

Luca Mombello maalasi Neitsyt Marian ja Jeesus-lapsen seuraan Jumalan, mikä oli renessanssissa poikkeuksellista.
Kun olin lapsi, vei isä minua museokäynneille. Jos teidän isänne ei tehnyt niin, viekää te puolestanne hänet museoon. Lähtekää kierrokselle vaikka sunnuntaina, kun vietetään isänpäivää.

Helsingistä suosittelen nyt kahta museokohdetta. Kansallismuseossa on näytteillä renessanssimaalareiden saavutuksia lombardialaisista kokoelmista, erityisesti Brescian Pinacoteca Tosio Martinengolta. Niiden usein uskonnolliset aiheet puhuttelevat loppuvuoden juhlakauden lähestyessä.

Toinen huippukohde on tietysti maan isän, Urho Kekkosen kotimuseo Tamminiemi, joka ei esittelyjä kaipaa. Tai oikeastaan kaipaakin, sillä kannattaa osallistua opastetulle kierrokselle. Museon mainiot oppaat osaavat kertoa kaiken kristallikruunusta, flyygelistä ja saunan löylyistä. Virallinen isänpäiväkuva kannattaa ottaa kahvilan näköalapatiolla.

Epäilen, että Moronin maalaamalla tuomarilla on otsassaan syfiliksen aiheuttama "Venuksen kruunu".

Lorenzo Lotto maalasi Neitsyt Marian, Jeesus-lapsen, Johannes Kastajan ja Pyhän Katariinan.

Giovanni Gerolamo Savoldon Huilunsoittaja (1525) on yksi ajalle tyypillisistä musiikillisista muotokuvista. 

Ahkera talonmies loi aina huolellisesti lumet Tamminiemestä.

Tamminiemen flyygelillä on soittanut mm. Kaj Chydenius.

Näistä kirjoista Urho Kekkonen opiskeli englantia.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Perttulan kylä ei unohda Crusellia

Crusell ylitti lapsena moneen kertaan Kuhakosken.
Eilen sunnuntaina oli juhlapäivä: sain soittaa Crusellin klarinettikvartettoja hänen lapsuutensa maisemissa Nurmijärvellä. Crusell muutti syntymäsijoiltaan Uudestakaupungista 8-vuotiaana Nurmijärvelle, ja siellä Perttulan kylään, kylän samannimiseen kantataloon.

Silloista kantataloa ei enää ole pystyssä (nykyinen sijaitsee Lopentien toisella puolella), eikä liioin Crusellin perheen asuttamaa mökkiä. Niiden paikalla, kylämäen rinteellä, sijaitsee nuorisoseuratalo Rientola, jonka avarassa salissa kvartettimme eilen esiintyi. Katselimme sieltä samoja aukeita peltovainioita ja korvenreunoja kuin Berndt lapsukaisena. C-molli-kvarteton Pastoraali keinui suloisesti.

Tilaisuudessa julkistettiin Perttulan kyläkirja Kuhajärven rantamilla, johon Perttulan, Numlahden ja Uotilan kylien tapahtumia on yhteen koottu. Crusell on saanut kirjaan oman artikkelin.

Rientolan sali tuli tupaten täyteen kyläläisiä ja muita kiinnostuneita, ja he kuuntelivat keskittyneesti valikoimiamme osia entisen naapurinpoikansa klarinettikvartetoista. Perttulan-aika oli Crusellille tuikitärkeää, koska siellä hän oppi klarinettia soittamaan. Viereisen Uotilan kylässä oli nimittäin sotilastorppa, jossa asui sotilassoittaja Erik Westerberg perheineen. Loppu on Suomen ja Ruotsin musiikinhistoriaa.

Yksi asia perttulalaisia vaivaa. Miksi Crusell on omittu Uuteenkaupunkiin? Varmaan siksi, että rannikolla on ollut rahkeita järjestää vuosittainen Crusell-viikko. Ei kun vaan samanlainen pystyyn Nurmijärvelle! Perttulassa näyttää kohoavan monta isoa taloa, joiden saleihin kotikonsertit järjestyvät. Ja on siellä yksi iso kartanokin.

Perttulan kylästä kertovaa kirjaa saa ostaa mm. Nurmijärven kirjastoista.

torstai 20. lokakuuta 2016

Tämä tietokirja elää syksyn jälkeen monta joulua



Uutuuskirja kertoo muun muassa sen, miten Raamattu liittyy Seitsemän veljeksen Hiidenkiveen.


Mannertenväliselle lennolle olin sattumoisin valinnut mitä parhainta matkalukemista. Se virkisti matkan väsyttämää suomenkieltä, hoiti koti-ikävää ja tarjosi niin paljon uutta tietoa, että kohiseva Airbus A330-300 ympärilläni muuttui lintukodoksi.

Lukemisenani oli tämän syksyn uutuuskirja, Sitaattien salat (SKS), joka artikkelien muodossa kertoo suomen kieleen juurtuneista sanonnoista, henkilöistä ja paikoista. Kirjoittajat Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen esittelevät siinä niin Kauppa-Lopon, Putkinotkon kuin Impivaaran.

Kirjan nimeen nostettu sana sitaatti on siis vain yksi puoli teoksen annista - se taustoittaa sitaattien, kuten Ei saa jäädä tuleen makaamaan, lisäksi henkilöitä, kuten Nummisuutarien Eskon, sekä paikkoja, kuten Lintukodon. Aiheiden edellytyksenä on ollut se, että ne ovat peräisin kirjallisuudesta. Elmo ja Mielensäpahoittaja ovat mukana, vaikka ne ennen menestyskirjaa ilmestyivät radiokuunnelmina.

Parhaimmillaan artikkelit ovat mehuisaa kaunokirjallisuutta itsessään. Hieno on Aleksis Kiven Hiidenkiven kuvailu, jossa jännittävien tapahtumien lomaan punotaan yhteydet Raamattuun, yhteiskuntapolitiikkaan ja vapaustaistelun unelmiin. Hiidenkivi on se suuri kivi, jolle veljekset pakenevat härkiä. Se kuvaa elämän käännekohtaa, uuden aikakauden odotusta ja kulttuurin murrosta. Kohtaus sijoittuu tarkalleen romaanin puoliväliin.

Myös toinen Kivi-aiheinen teksti sanonnasta Syksystä jouluun lukeutuu kirjan valioihin. Se alkaa Eino Leinon Kivi-iltamissa 1901 lukemalla juhlarunolla, jatkuu rinnastaen siihen Kiven elämänvaiheita, mistä kirjoittaja pääsee syksyn ja joulun merkityksiin Kiven tuotannossa. Lopussa muistutetaan, miten sanonta on nykyään siirtynyt kustannusalalle kuvaamaan kirjan lyhyttä elinkaarta. "Melankolian makua" on siinä, että syksyllä ilmestyneet kirjat vanhentuvat joulun jälkeen paperijätteeksi.

Merkitystään muuttaneet sanonnat ovat kirjan kiinnostavinta antia. Sellainen on esimerkiksi Eino Leinon ilmaus Kansakunnan kaapin päällä. Leino käytti sitä satiirisesti toteamaan, miten merkkihenkilö muistetaan pelkästään kipsipäästä arvokkaalla paikalla. Nykykäytössä ironia on unohtunut, ja kaapin päällä oleminen tarkoittaa yksinkertaisesti merkkihenkilön julkista arvostusta tai jopa palvontaa.

Kirjaansa Uusi-Hallila ja Helttunen ovat ottaneet myös sellaisia aiheita, joista en ollut aiemmin kuullut, tai joita en itse olisi osannut nimetä kielenkäyttöön juurtuneiksi ilmauksiksi. Toki on mukavaa, että oppii uutta, mutta sellainen kertonee myös kulttuurin muutoksesta. Hillitte ittes, Matami Röhelin, Sasu Punanen tai Wilhelmiina Wäisänen eivät ole itselleni aiemmin tulleet vastaan.

Nummisuutarien Eskon viereen kirjoittajat ovat nostaneet Nummisuutarien Martan. Onko se tosiaan niin yleisesti tunnettu kirjallisuuden henkilö? Esimerkin nykyisestä käytöstä kirja tarjoaa vain Aku Ankan Nummisuutarit-teemanumeron.

Löysempää ajatuksenjuoksua löydän yksittäisistä lauseista, joissa kirjallisuuden ilmiöt yritetään liittää osaksi kuvitteellista suomalaista kansanluonnetta. Naamalleni ilmestyy uurteita, kun minulle kerrotaan sellainenkin ihmetys että suomalaiset istuvat raitiovaunussa naama peruslukemilla. Havainnot eivät onnistu korostamaan suomalaisten erityisyyttä kirjassa mainittuihin "ulkomaalaisiin" nähden, keitä he sitten ovatkaan. Kenties lentokoneessa ympärilläni naama peruslukemilla istuvia japanilaisia?

Esipuheessa kirjoittajat kertovat olevansa kiinnostuneita kulttuurin siirtämisestä. Vaan eihän kulttuuri ole mikään lohkare. Se on tekemistä, kokemista, sukupolvesta toiseen jatkuvaa elämää, uusien sananparsien pystytystä. Ja sitähän tämäkin kirja tekee: ei se siirrä, vaan kirjoittaa kulttuuria uudelleen, aineksista, joista vanhimmat kumpuavat vuosisatain takaa.

Kirjoittajien rohkeus nostaa päivänvaloon tuntemattomiakin aiheita todistaa kulttuurista, joka on elossa. Jos ette ehdi tarttua tähän kirjaan ennen joulua, niin tehkää se ensi vuonna. Kyllä se useamman joulun yli elää.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Mihin tarvitaan valaanlihaa?

Tokiolaiset ystävykset Kumiko (vas.) ja Naomi söivät lounaaksi valasta Tsukijin markkinoilla.

Tarvitaanko tätä? No, herkullistahan se on. Valaanlihaa myydään avoimesti Tsukijin suurmarkkinoilla Tokiossa. Istun valaanlihaan erikoistuneessa ravintolassa edessäni valaan osia eri tavoin valmistettuna.

Kieltä, filettä, nahkaa, tempuraa ja "pekonia", jota dipataan suola-astiaan. Tartarin päälle on rikottu raaka kananmunan keltuainen.

Valaankieltä (vas.), filettä ja tempuraa.

Annokset maksavat kymmenisen euroa lajilta. File maistuu naudanlihalle, tartar pääosin siihen sekoitetulle sesam-kastikkeelle. Kieli on sitkeätä ja tempurassa rasvan maku peittää muun.

Japanin edelleen harjoittama valaanpyynti herättää raivoa luonnonsuojelijoissa. Suuren merinisäkkään tappaminen aiheuttaa turhaa kärsimystä.

Voisihan tämänkin lihansyönnin lopettaa. Hyvää oli, mutta ei lainkaan välttämätöntä.


Tästä kuljetaan valasravintolaan Tokion Tsukijissa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Tokiolainen viinibaari ei köyhiä kaipaa

Harva sen tietää: tässä sijaitsee Esperance-viinibaari. 
Tokion hienoimman viinibaarin kuvailu alkaa vaikeasti, koska en edelleenkään tiedä, miten sinne pääsee. Mutta älkää huolestuko: kätketty sijainti on osa paikan ideaa.

Kävelin aluksi muun seurueen mukana arvostetun Roppongin alueen vilkkaita pääkatuja, kunnes yhtäkkiä käännyimme hiljaiselle ja pimeälle asuntoalueelle. Sitten laskeuduimme portaat alas, ja pienen oven avattuamme oli meitä vastassa isäntä Tadaaki Narita vaimonsa Akikon kanssa.

Baarin nimi on Esperance, ja se on mielissään, jos uudet asiakkaat eivät sinne noin vain löydä. Vakiintunut kävijäkunta koostuu varakkaista lääkäreistä ja pankkiireista. Viinilasillinen voi maksaa tuhat euroa.

Matsutake-sienet tulivat tällä kertaa Kanadasta.

Paikan pitäjä Tadaaki Narita on suuri klassisen musiikin ystävä. Koko seinän täyttämästä levyhyllystä hän valitsi täksi illaksi muun muassa Pierre-Laurent Aimardin soittamaa Lisztiä.

Erilliseen kabinettiin oli katettu Limoges-tehtaan koristemaalatut posliinilautaset sekä Tadaakin käsinkirjoittama menu, joka lupasi kuusi ruokalajia äyriäisistä kalan kautta karitsaan. Kosketin povitaskuani: luottokortti oli mukana.

Alkajaisiksi avattiin pullollinen Pierre Callot'n Clos Jacquin -samppanjaa. Sen omenainen ja valkoisia kukkia tulviva tuoksu sopi erinomaisesti keittiön tervehdykseen, beluga-kaviaarilla täytettyyn muffiniin.



Sen jälkeen saimme pureksia ympyrän muotoon aseteltuja haaleita simpukoita. Kun samppanja oli juotu, avasi Tadaaki vuoden 1997 Grand cru -Chablis "Bougros":n. Esiin tulvahti niin popcornin kuin toffeen aromeja.

Ja voiko pieleen mennä, jos paistaa halkaistuja matsutake-sieniä? Ne olivat tällä kertaa kanadalaisia, minkä saattoi todeta tavallista valkeammasta väristä.

Täyteläinen Chablis riitti vielä Kyushulta kalastetun meriahvenen seuraksi, mutta sitten oli aika avata illan punaviini. Se oli Robert Arnoux'n Romanée Saint Vivant vuodelta 1987. Viini vaati hieman aikaa kesyyntyäkseen. Muutaman tovin jälkeen se alkoi antaa parastaan, sen marjat ja mausteet kiemurrella savuna kielen päällä. Kohtelias burgundilainen antoi samalla tilaa ruokatoverilleen, australialaiselle karitsalle, jonka eväiksi oli paahdettu muutama pikkukastanja.

Illan ylellisin viini: Romanée-Saint-Vivant vuodelta 1987.

Tähän lopahti illallinen. Juustot unohtuivat isännältä kokonaan, ja saimme ohuen siivun makeaa kreemitorttusta. Siihen ei jälkiruokaviiniä tarjottu, mutta olihan Korsikalta tuotua kivennäisvettä vielä jäljellä.

Koitti laskun aika armoton: 32 400 jeniä per henki. Se on 280 euroa.

Kävellessäni köyhtyneenä miehenä Roppongin katuja minulle kerrottiin, että maksoimme kaverihinnan. Oikea lasku olisi ollut kaksinkertainen.

Kannattiko Esperancessa sitten käydä? Viinien puolesta kyllä, mutta ruoat jäivät pettymykseksi. Vaikka kokin käytettävissä olivat eräät maailman parhaista raaka-aineista, hän ei saanut niiden mahdollisuuksista kaikkea irti.

Akiko ja Tadaaki Narita hyvästelivät illallisvieraat.

torstai 29. syyskuuta 2016

Pietari Inkinen toi Wagner-sointinsa Tokioon

Ylikapellimestari Pietari Inkinen vietti töiden jälkeen iltaa sveitsiläisen tyttöystävänsä Sarah Fritzin kanssa.

Crescendo! Uusi crescendo, jälleen crescendo, ja taas crescendo! Crescendo tarkoittaa kasvamista, musiikkiterminä äänen voimistumista, ja näitä nousuja riittää, kun tuore ylikapellimestari Pietari Inkinen johtaa Richard Wagnerin Götterdämmerungia.

Ollaan tiistai-iltana (27.9.2016) Tokion Suntory Hallissa Japanin filharmonikkojen konsertissa, jossa Inkinen esiintyy avajaiskonsertissaan orkesterin ylikapellimestarina. Ohjelmassa on musiikkia sekä Wagnerin Götterdämmerungista että Siegfriedistä. Solisteina laulavat sopraano Lise Lindström ja tenori Simon O'Neill.

Suntory Hallin hieno akustiikka tuo kuuluville monet Inkisen esiin nostamat yksityiskohdat. Kudoksesta erottuvat milloin fagotin pörinä, milloin klarinettien kiilto, milloin ykkösviulujen säestysäänet.

Götterdämmerungin huipennus salpaa hengityksen. Kun viimeinen ääni vaikenee, laskeutuu saliin rikkumaton hiljaisuus. Sitten yleisö puhkeaa kovaäänisiin suosionosoituksiin. Jotkut ponkaisevat tuoliltaan ylös.

Lise Lindström, Pietari Inkinen, Simon O'Neill ja Japanin filharmonikot saivat yleisöltä raikuvat aplodit.

Taas se on tapahtunut: suomalaiskapellimestarin juhlahetki suuren sinfoniaorkesterin edessä. Johtajasukupolvet seuraavat toisiaan. Joskus se oli Järnefelt, eilen Salonen, tänään Inkinen, 36.

Kovaa työtähän se on. Ensin pitää puurtaa partituurin kanssa, sitten vetää tuntikausien harjoitukset ja kestää konsertin paineet. Glamour kestää aplodeista vaatteiden vaihtoon. Taiteilijahuoneen eteen muodostuu onnittelujono, joka ulottuu yleisölämpiöön asti. Suomen suurlähettiläskin odottaa vuoroaan.

Inkisen pukuhuoneen edustalla hehkuu kukkalaite, jonka on lahjoittanut orkesterin perustajan, kapellimestari Akeo Watanaben leski. Suomalais-japanilaissyntyinen Watanabe (1919-1990) tuli tunnetuksi orkesterin kanssa tekemistään Jean Sibeliuksen sinfonialevytyksistä.

Tahtipuikko on nyt siirtynyt Inkiselle, joka on Sibeliuksensa tämän orkesterin kanssa jo tehnyt aiemmassa roolissaan päävierailijana. Jos jatkossa Sibeliusta kuullaan, se tulee olemaan joku harvinaisempi sävellys yhdistettynä Gustav Mahleriin.

Inkisen sopimukseen kuuluu orkesterin johtaminen vähintään kuudessa eri tuotannossa vuosittain. Vuodelle 2019 suunnitellaan Euroopan-kiertuetta. Kotimaassaan orkesteri kiertää helmikuisin eteläistä Kyushun saarta.

Väki tungeksi konsertin jälkeen taiteilijoiden luokse.

Loistelias avajaiskonsertti, voisi sanoa. Soinnit olivat väliin niin kolmiulotteisia, että kuulija tunsi olevansa jonkinlaisen taikavuoren holvistossa. Silti sattui soittajille kaikenlaista pientä vahinkoakin. Epävireisiä aloituksia he yleensä heti korjasivat oikeaan suuntaan. Rohkeus yhteisiin viiltäviin fortissimo-alukkeisiin tulee toivottavasti kasvamaan, kunhan yhteistyö Inkisen kanssa syvenee. Tämänkertaista konserttia kiusasi lyhyeksi jäänyt harjoitusaika. Harjoituksia oli vain kaksi, minkä takia Inkinen joutui käyttämään kenraaliharjoitusajan viimeistä minuuttia myöten.

Tokiosta Inkinen lentää torstai-iltana Australiaan, jossa koittavat Wagnerin Ringin harjoitukset ja esitykset.

Ensi vuonna Inkistä kuulee vihdoin enemmän myös synnyinmaassa. Työt tuovat hänet syksyllä viikkokausiksi Helsingin ja Kouvolan tienoille. Kansallisoopperassa Inkinen johtaa Giacomo Puccinin japanilaisuudesta ammentavaa oopperaa Madama Butterfly.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Pianisti Anna Kuvaja julkaisi syksyn levytapauksen


Syksy alkaa perjantaina klo 14.18. Mutta älkää lannistuko. Tulkaa pois sieltä viltin alta, kaatakaa punaviini lavuaarista alas ja puhaltakaa kynttilä sammuksiin. Hankkikaa uusi kotimainen äänilevy!

1. Fluvial. – Anna Kuvaja, piano.

Anna Kuvajan ensilevy on niin upea, että siihen eivät kynttilät tai punaviini riitä. Kun se soi, täytyy avata samppanjapullo ja sytyttää juhlavalaistus. Kuvaja soittaa taidolla valikoituja teoksia musiikillisen lämpötila-asteikon molemmista suunnista.

Tulkintaa Franz Schubertin A-duuri-pianosonaatista kutsuisin tapaukseksi. Avausteemassa huomio kiinnittyy nerokkaaseen temponkäsittelyyn, jolla Kuvaja pinoaa raskaat sointumurikat, pidätykset, purkaukset ja herkät motiivinpalaset tasapainoon. Sitä seuraa maaginen Andantino barokkisine koristeluineen. Scherzon kimmeltävät roiskaisut, alarekisterin jyrinät ja siirtymät valssijaksoihin pitävät yhä kuulijan lujasti otteessaan. Kaiken kruunaa päätösrondo, hurjine asteikkovyöryineen.

Eikä siinä vielä kaikki. Sibeliuksen neljä lyyristä kappaletta on saanut seurakseen Maurice Ravelin sävellyksen Jeux d’eaux. Erityiskiitos siitä, että mukaan on mahtunut suomalaisen klassismin suuren nimen Thomas Byströmin Air russe varié, joka on yllättävä, mutta mitä toimivin valinta kolmatta vuosisataa edustamaan.

BBC ehti jo ylistää levyä. Kun kerrotaan, että tämä on Kuvajan ensimmäinen levy, se toivottavasti tarkoittaa, että jatkoa seuraa.




2. J. S. Bach: Goldberg-muunnelmat. La Compagnie Pochette, eli Minna Pensola, viulu, Antti Tikkanen, alttoviulu, ja Sergei Malov, violoncello da spalla.

Berliinissä asuvan viulisti Sergei Malovin esityksiä olen viime aikoina suurella mielenkiinnolla kuunnellut. Hänen esityksensä esimerkiksi Maurice Ravelin viulusonaatista Ruovedellä viime kesänä irrotti ruosteet niin viulun kuin flyygelinkin kielistä.

Taannoin saatiin eri kaupungeissa nauttia Malovin yhteistyöstä viulistipari Minna Pensolan ja Antti Tikkasen kanssa. Esimerkiksi Berliinin Christophori-pianosalongissa he esittivät Bachin Goldberg-muunnelmat sellaisella intensiteetillä, ettei aina henkeä saanut.

Nyt on trion Bach-tulkinta ikuistettu levylle. Trion nimeksi on pantu ”La Compagnie Pochette”, ja levyn kansikuvissa se palelee itävaltalaisessa lehdossa. Minna Pensola soittaa viulua, Antti Tikkanen alttoviulua ja Malov ”olkaselloa”, eli violoncello da spallaa, jota soitetaan nimensä mukaisesta olkapäätä vasten.

Moni-ilmeistä ja pikkutarkkaa yhteissoittoa kuunnellessa voi ihmetellä, onko kolmen jousisoittimen yhteispelillä enää mitään teknisiä tai tulkinnallisia rajoitteita? Intonaatio on täydellistä, koristelut tarkoituksenmukaisia, tärkeimmät teemat lennähtävät soittajalta toiselle kevyesti kuin perhonen.

Dynamiikan suhteen oma makuni suosii maltillisempia crescendoja, varsinkin ylärekisterissä, mutta toki näin leveällä skaalalla saa pitkään teokseen enemmän tuisketta. Nuottien pituuksien variointi on yksi levyn herkullisimmista puolista, joten eipä tästäkään yhdellä kuulemalla selviä.



3. Debussy: Images. – Mikko Heininen, piano.

Pieni ja vielä tuntematon levy-yhtiö lähetti kiinnostavan äänitteen Oulusta. Oulussa vaikuttava pianisti ja lehtori Mikko Heininen on julkaissut viime vuoden marraskuussa Tulindberg-salissa pitämänsä konsertin, jonka ohjelmassa oli Claude Debussyn molemmat Images-sarjat.

Läsnäolon tuntu on vahva ja Heininen saa nuottikuvan välkehtimään. Oleelliset äänet erottuvat pakottomasti vieden tarinaa eteenpäin. Levy-yhtiö on nimeltään QuetzalCoatl, jonka tavoitteena on jatkaa oululaisten pianolevyjen julkaisua. Jukka Lappalaisen ja Heikki Timosen äänitys toistaa flyygelin sävyt monipuolisesti.


Lopuksi

Kuunnelkaa näitä kolmea levyä junassa, ratsastuskilpailun katsomossa, merenrannalla, omenapuiden alla, siikaverkoilla, suppilovahveroiden äärellä. Ne kutsuvat paikkoihin, joissa näkee lähelle ja kauas. Joissa tuoksuu hedelmä ja humus.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kolme ei-loppuunmyytyä ei-sensaatiota Arkiviikolta

Kerstin Avemo laulaa Tukholmassa Yönkuningattaren roolia. kuva: Hans Nilsson / Kungliga Operan.
Joko ne Juhlaviikot meni? Hyvin pärjäsi, ilman kaikkia tajunnanräjäyttäviä legandaarisia sensaatioita. Pakenin myös sinitukkaisia naisia. Hehän suunnittelevat Suomeen konserteista kirjoittamiskieltoa. Kielto tulee siirtymäajan jälkeen laajenemaan koko EU:hun.

Mutta ei hätää, päivitän tämän kirjoituksen Ahvenanmaan Pålsbölessä sijaitsevan palvelimen kautta, sillä saarimaakunta tulee saamaan EU-säädöksiin erivapauden. Musiikkikriitikot löytävät uuden kotinsa veronkiertäjien, punkkien ja nuuskaajien joukosta.

Mutta ne kolme ei-loppuunmyytyä ei-sensaatiota? Yksi on Suomesta, yksi Ruotsista ja yksi Saksasta.

1. Taikahuilu Tukholman kuninkaallisessa oopperassa. Tämä kannattaa käydä kokemassa. Eva Ollikainen johtaa etevästi, laulusolisteista suurimman vaikutuksen tekee Karl-Magnus Fredriksson, vaikkakin hänellä on vain pieni Kaitsijapapin (ruotsiksi Talaren) rooli. Jens Persson on mainio Papageno. Avausaariassaan hän kokeilee erilaisia houkutuspillejä, joista vasta viimeinen soittaa G-duurin. Dueton "Bei Männern, welche Liebe fühlen" repliikeissä Pamina ja Papageno laulavat tavanomaisesti  "Han" ja "Hon", mutta sitten vielä "Hen", mikä saa yleisön hirnumaan. Hen on ruotsin kielen uudehko sukupuolineutraali persoonapronomini.

2. Shakespearen Rikhard III. Berliinin Schaubühne vieraili Tukholman Bergmanfestivaalilla esittämässä Thomas Ostermeierin ohjausta Shakespearen näytelmästä. Musiikkivälikkeiden esittämiseen tarvittiin rumpusetti ja äänitettyä bassojytkettä. Onneksi aavistin nykyisten teatterintekijöiden halun vaurioittaa yleisön kuuloa, joten olin ottanut mukaani korvatulpat. Niitä totta vieköön tarvittiin. Lars Eidinger teki hienon roolityön nimihenkilönä. Muuten ilmaisu ja visuaalinen toteutus oli kaikkialle levinnyttä nykytyyliä: betonia, käsittelemätöntä puuta, värittömiä pukineita, piehtarointia lattialla, roikkumista ja melua. Se on "aitoa" teatteria, jota nyky-yleisö kaikkialla haluaa ja osoittaa sille seisten suosiotaan.

3. Kaartin soittokunta Temppeliaukion kirkossa. Eero Lehtimäki vieraili kapellimestarina ja loi luottamusta soittajakuntaan selkeillä eleillään ja näytöillään. Varèsesta Friedrich Guldaan ulottuva ohjelma hykerrytti. Jaani Helander soitti Guldan pähkähullun sellokonserton taitavasti ja otti jokaisesta tunnelmanvaihdoksesta ilon irti. Päätösnumerona kuullussa Richard Straussin puhallinsinfoniassa "Fröhliche Werkstatt" oltiin niin tiukasti kiinni partituurissa, että persoonallista ilmaisua oli tematiikasta hankala erottaa. Kaartin soittokunta soitti puhtaasti, mutta väläytteli pianissimoita turhan harvoin.

tiistai 23. elokuuta 2016

Väärän kuninkaan päivä Öölannissa

Sollidenin linnan piirsi arkkitehti Torben Grut, sama mies joka suunnitteli Tukholman Olympiastadionin.
Ruotsissa kansalainen pääsee yllättävän lähelle kuningasperhettä. Tai ainakin sellainen tunne hänelle taitavasti luodaan.

Bernadottien kesäpalatsi Solliden sijaitsee Öölannissa, venytetyn vadelmaveneen muotoisella saarella, jonne mantereelta vie huimaava kuuden kilometrin pituinen maantiesilta. Sinne lähdin minäkin, enkä sillalla hopeanharmaiden Volvojen keskellä voinut kuvitellakaan miten lähellä kuningatar Viktorian vuonna 1906 rakennuttamaa italialaistyylistä huvilinnaa pian saisin kävellä.


Haaga-prinsessojen leikkimökki oli aiemmin Grönadalin torpan asuinrakennus.
Palatsille vievällä mutkittelevalla pikkutiellä voi ihailla Kungsgårdenin Hereford- ja SRB-nautoja ja kuivettunutta laidunmaata. Vierellä levittäytyvät vuonna 1806 palaneen Borgholmin barokkilinnan rauniot. Tunkeilijoita ja kriisiaikoja varten tielle on kolmeen kohtaan kaivettu kuopat, joiden päältä ajoneuvot kulkevat ritilöitä pitkin. Ritilät kun ottaa pois, ei perille pääse panssarivaunullakaan.

Mutta kahdensadan vuoden rauhanaika jatkuu. Vastaanottopaviljongissa myydään 95 kruunun hintaisia (10 euroa) pääsylippuja kuninkaalliseen puutarhaan.

Kiiltävien lasiovien jälkeen alkaa kävelykierros, jonka aikana voi oikeastaan ihailla useita puutarhoja: italialaista, englantilaista ja hollantilaista. Niiden lisäksi näkee Haaga-prinsessojen leikkimökin, vesiputouksen, kivipuiston ja lasten puuhatarhat.

Sollidenin naapurissa sijaitseva Borgholmin linna oli 1600-luvulle saakka yksi valtakunnan tärkeimmistä keskuksista. 

Hollantilaispuutarhan Astrid Lindgren -ruusu kukkii heinäkuusta lokakuulle.


Pilvenvalkea huvilinna hohtaa auringossa niin, että Axel Munthekin tuntisi täällä olonsa kotoisaksi. Kuningasta ei terassilla näe, sillä hän kannustaa urheilijoita Rion olympialaisissa.

Kun iltapäivä Öölannissa kääntyy illaksi, on turha enää palata mantereen puolen Kalmariin. Evästä voi hakea viereisen Borgholmin kylän Ica-marketista, josta prinsessa Madeleine käy ostamassa kassikaupalla Loka-kivennäisvettä.

Yösija löytyy paikasta, joka loksauttaa suun auki: Sollidenin naapurissa sijaitseva kuningatar Viktorian lepokoti.

Kuningatar Viktorian lepokodin italialaistyylinen rakennus on vuodelta 1847.
Lepokodiksi aikanaan perustettu talo toimii nykyään hotellina, mutta hyvin erikoisena sellaisena. Sen omistaa kuningatar Silvian suojelema säätiö, jonka varojen turvin huonehinta on saatu pysymään kohtuullisena. Herrasmiehen päiväkirja maksoi yhdestä yöstä 1195 kruunua (125 euroa).

Hotellin edustuskerroksesta avautuvat näkymät Kalmarinlahden yli. Salongissa voi istua Ephraim Ståhlin rakentamalla myöhäiskustavilaisella soffalla, kirjoittaa postikortin Lorenz Nordinin lipaston päällä ja katsella Per Krafftin maalaamaa muotokuvaa Kustaa IV Aadolfista.

Kuningatar Silvia suojelee Viktorian lepokotia.

Kirjastossa toimii myös nykyajan hassutus, langaton internet-yhteys.

Maria Eleonora Tranhjelm katselee kirjaston seinältä.
Puutarhan puolella sijaitseva pikkukirjasto on talon viihtyisin sopukka. Sen kokoelmiin kuuluvat kauniisti sidotut Carl Snoilskyn runot sekä kirjat Ryska hofhistorier ja Napoleons son. Tietenkin hyllystä löytyvät myös nykyisen kuningasperheen elämästä kertovat vuosikirjat.

Öölannissa vallitsevan vesipulan takia vettä kehotetaan säästämään. Vierailijan on siksi syytä varata mukaansa pullollinen samppanjaa.

Yöajaksi lepokodin ulko-ovet suljetaan. Kaikkialle laskeutuu täydellinen hiljaisuus.

Aamulla voi herätä alakerrasta kuuluvaan astioiden kilinään. Siellä sisäkkö ja emäntä kattavat vieraille ylellisen aamiaisen itse tehtyine marmeladeineen. Mums!

Sollidenin puutarhojen, Ica-marketin ja Viktorian lepokodin jälkeen tuntee eläneensä vuorokauden -  sellaista ihan tavallista kuninkaallista elämää.

Erland ja Mary Boström lahjoittivat lepokodille arvohuonekalut.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Taas suomalainen: Crusell on Linköpingissä edelleen suurmies

Hän on nykyinen Crusell: Tukholman Hovikapellin sooloklarinetisti Staffan Mårtensson.
Crusell siellä, Crusell täällä, Crusell kaikkialla... Enpä olisi uskonut, että Uudessakaupungissa syntynyt säveltäjä ja klarinetisti Bernhard Crusell (1775-1838) on kohonnut niin tunnettuun asemaan ruotsalaisessa Linköpingin kaupungissa.

Linköping on vähän Poria isompi paikka parin tunnin ajomatkan päässä Tukholmasta etelään. Täällä Crusell johti kesäisin 1818-1836 sotilassoittokuntia ja kohosi vuosien myötä kaikkien rakastamaksi kulttuuripersoonaksi.

Nykyään kaupungissa voi ajaa Crusell-nimisellä bussilla, kuunnella konsertteja Crusell-salissa ja syödä Crusell-leivosta. Joka toinen lokakuu järjestetään Crusell-päivä, jolloin nuorelle musiikinopiskelijalle myönnetään Crusell-stipendi.

Hyppää Crusell-bussin kyytiin!

Linköpingin konsertti- ja kongressikeskuksen suurin sali on nimetty Crusellin mukaan.
Juuri nyt kaupunki on vierailun arvoinen, sillä tällä viikolla meneillään on jokavuotinen Itä-Götanmaan musiikkitapahtuma, Östergötlands Musikdagar, jonka 20 konserttia levittäytyvät Linköpingin ohella naapurikaupunkeihin ja muille lähiseuduille.

Mikä parasta, konserteissa voi kuulla Crusellin omaa orkesteria. Se tosin tunnetaan nykyisin nimellä Östgöta Blåsarsymfoniker, eli "Itä-Götanmaan puhallinsinfonikot", joka koostuu 17:sta puhaltajasta ja yhdestä lyömäsoittajasta.

Kuulin orkesteria sunnuntai-iltana Åtvidabergin kirkossa, ja hämmästyin heti sen korkeasta osaamisesta. Taikahuilu-alkusoiton fughetta, Arlesitar-sarjan ryminät tai Dukasin fanfaari sujuivat täydellisesti. Konsertin solisti, sopraano Kerstin Avemo, antoi aarioissa kaikkensa.

Eipä orkesteria turhaan pidetä Ruotsin parhaana puhallinorkesterina. Sooloklarinetissa vieraili Norrköpingin sinfoniaorkesterin sooloklarinetisti Johnny Jannesson. Voi kun olisi puhallinorkesterisoitto yhtä arvostettua myös Suomessa!

Crusellin oma orkesteri, Itä-Götanmaan puhallinsinfonikot, soitti sunnuntaina Åtvidabergin kirkossa.

Sopraano Kerstin Avemo ja Staffan Mårtensson esittivät tunnettuja ooppera-aarioita.

Konsertin kapellimestarina toimi festivaalin taiteellinen johtaja, klarinetisti Staffan Mårtensson, 52, jota voidaa kutsua nykypäivän Cruselliksi. Bernhard Crusellin tapaan Mårtensson soittaa Hovikapellissa eli Tukholman oopperaorkesterissa sooloklarinettia ja johtaa kesäisin Linköpingissä festivaalia ja konsertteja. Myös luonteeltaan hän vaikuttaa yhtä mukavalta kuin Crusellin kerrotaan olleen.

Mårtensson on johtanut festivaalia synnyinkaupungissaan vuodesta 2001. Budjetti on noin 500 000 kruunua (52 000 euroa), ja musiikkitarjontaa löytyy jazzista lastenmusiikin kautta 1960-luvun modernismiin.

Rahoitusta festivaali saa Linköpingin ohella muilta konserttipaikkakunnilta, kuten Norrköpingistä, Åtvidabergistä ja Kindasta. Sen sijaan valtion Musikverketin rahaa Mårtensson ei ole koskaan saanut. Se silminnähden kiusaa häntä. "Ruotsissa ollaan niin ylidiplomaattisia", hän sanoo.

Valtion rahan saamiseksi konserteissa pitäisi huomioida sukupuoli, etninen tausta ja yhteiskuntaluokka, Mårtensson listaa. Se kuulostaa kieltämättä hankalalta, jos järjestää klassisen musiikin konserttia, jonka teokset on säveltänyt yläluokkainen, edesmennyt eurooppalainen mies.

Mutta Itä-Götanmaalla tapahtumaa arvostetaan. Ruotsin radio välittää silloin tällöin konsertteja. Tapahtumassa kävi aikanaan Mannerheimin veljenpoika, vapaaherra Augustin Mannerheim. Sunnuntain kirkkokonsertista bongataan paroni Adelswärd, Ruotsin ainoan paronisuvun edustaja.

Mårtensson on kerran tavannut nykyisen kuninkaan. Kaarle XVI Kustaa luovutti hänelle kaksi vuotta sitten Litteris et Artibus -mitalin. "Soitatteko nyt meille jonkun trudeluttin?" kuningas oli tokaissut. No, se oli vitsi, sillä eihän Mårtenssonilla edes ollut Buffet-klarinettiaan mukana. Hän sai liittyä muiden seuraan juomaan samppanjaa.

Nykyään Mårtensson asuu Tukholman Södermalmilla, josta karauttaa 1960-luvun Crescent-pyörällään oopperatalolle joka aamu. Ahtaaksi moitittua oopperataloa hän arvostaa, mutta kaipaa yhteistyötä vaikkapa suomalaisten kanssa. "Emme ole koskaan esittäneet yhtään Kaija Saariahon teosta", Mårtensson ihmettelee.

Hovikapellin muusikot Tora Thorslund ja Calle Jakobsson esiintyivät lastenkonsertissa. Alkusoiton nimi oli ytimekkäästi "Hej-låt", eli "Heippa-laulu".

Omenat ovat vanhassa Linköpingissä kypsyneet.